Joka päivä tunsin olevani rapakunnossa. Stiles ei päästänyt minua koskaan kuntoilemaan, ettei vaan vauvalle sattuisi mitään. Tällä kertaa olin avannut television aikaisena lintuna ja toteuttanut intohimoani. Herra huokaisi nähdessään minut huohottamassa, mutta tällä kertaa hän vain suositteli etenemään rauhassa.
Nauraessani television kunto-ohjelman opettajille, jotka kompuroivat vähän väliä juoksumatolla muiden nauraessa. Silloin liukastuin vahingossa mattoon ja löin pääni uuteen lattiaan kauhealla ryminällä. Taju lähti omille retkilleen, kun fyysisesti makasin edelleen lattialla käden päällä.
Stiles kuuli jysäyksen ja juoksi äkkiä paikalle. Paniikissa hän nosti ylävartaloni tärisevin käsin itseään vasten ja hengitteli epätasaiseen tahtiin.
"Miksi sinun piti olla niin i-i-itsepäinen?" Stiles puheli hiljaa itsekseen.
En tiedä, pelkäsikö hän vauvan vai minun puolesta, vai peräti molempien. Jälkimmäinen olisi tietysti reiluin vaihtoehto, mutta en oikein tiedä.
Lopuksi Stiles nosti minut sohvalle lepäämään. Sen hetken unia en muista, tuskin edes näin pilvenhahtuvaa unien saarilla, jos edes vierailin paikassa. Niin sekava hetki se oli.
Noin tunnin kuluttua heräsin ja kohtasin kovan päänsäryn. Lieneekö pään lyönti vai tajuttomuus, mutta se ei ottanut loppuakseen ihan hetkessä. Päätin hakea jotain syömistä, mutta heti noustessani en löytänyt tasapainoa ja huimasi tajuttomasti. Tähän kaiken kirsikaksi (hyi, ei puhuta ruoasta!) aloin myös huonovointiseksi ja juoksin äkkiä vessaan tyhjentämään tarpeet. Ei kai tämä ollut enää raskauden takia? Vai jotain vakavampaa...
Stiles oli iloinen noustessani, mutta huomasin hänen silmissään huolestuneisuuden. Vauva. Aivan, se on se tärkein juttu. Minun hyvinvointini ei ole mitään, vauva ensin! Tietysti tämä on vaan katkeran puhetta, mutta ei voi mitään. Stiles ehdotti, että kävisin sairaalassa katsomassa, että kaikki on varmasti hyvin. Voisin tietysti lähteä, kunhan saan vain itseni kuntoon.
*********
Laskettu aika oli käsillä. Stiles siivosi taloa uutta tulokasta varten. Vierailijoita tulisi epäilemättä katsomaan pikkuista ja sekös saikin siisteysintoilijamiehen pois tolaltaan. Talo oli kuitenkin sen verran pieni, että jos sinne jotain sotkua tulisi, saattoi tuntua, että sitä voisi olla enemmänkin.
Minua jännitti, tai oikeastaan pelotti synnytys. Sairaalassa ei ollut tänään tilaa uusille asiakkaille, joten jos lapsonen tahtoo tänään maailmaan, ainoa vaihtoehto oli suorittaa toimenpide kotona. Meitä oli koulutettu hommaan jo hieman, mutta se oli jäänyt puolitiehen eikä sitten olla varmoja, koska pitää ponnistaa ja kaikkea vastaavaa. Entäs ilokaasu ja epiduraali? Tulisikohan koko synnytyksestä mitään ilman näitä helpotteita? Oli törkeää, ettei ensisynnyttäjää päästettäisi sisään sairaalaan vaan ensiksi otettiin jo neljättä lasta odottavat äidit vastaan.
Vauvaa varten oli ostettu myös syöttötuoli sukupuolineutraalilla värillä, koska emme tahtoneet selvittää lapsen sukupuolta aikaisemmin. Lisäksi se kävisi hyvin mahdollisille uusille sukupolville, jos tulisi vastakkaisen värkin edustaja.
"Voi pientä, et kai sinä tänään olisi valmis? Äiti on ihan hermorauniona!" juttelin vatsalleni.
Se tunne on legendaarinen. Kuinka ihanaa olikaan kantaa sisällään jotain niin pientä, joka oli kuitenkin suuri ihme!
Haaveilun tuloksena vauva tahtoi raastaa äitinsä hermoja kovempaa, koska silloin sain ensimmäisen supistuksen. Se alkoi käydä niin raskaaksi, että ei auttanut kuin toimia ja asettua selälleen lattialle. Siinä synnytys oli suoritettava. Yritin huudella Stilesia apuun, mutta mies ei ollut kuulevinaankaan. Aloin panikoida ja huutaa täyttä kurkkua apua, tuloksetta. Stiles saisi kuulla kunniansa, kunhan selviän ensin synnytyksestä (jos selviän!).
Olo oli sietämätön. Hengitin raskaasti kyynelten seassa yrittäen ponnistaa. Panikoidessa yritin muistella lääkärin antamia neuvoja, mutta siitä ei tullut mitään. Loppumatka täytyi siis jaksaa improvisoiden. Olin lukenut paljon raskauteen liittyviä kirjoja ja vauvalehtiä, myös jokunen TV-ohjelma katseltiin, joten niitä käytin hyödykseni. Nämä eivät sentään lähteneet panikoidessa päästä. Pian koitti ne ratkaisevat hetket. Yritin vielä saada auttavia käsiä kadulta, mutta silloin piti ponnistaa, oikein kovaa.
Stiles sai kiittämättömän katseen minulta kun kävelin kohti. Hengitin huomaamattomasti etten saisi silmäparia vielä tännepäin, halusin sanoa asiani katkeran suloisesti. Ajatella, että olin sentään selvinnyt, ihan itse!
"Katsos mitä sain aikaan, kun leikit kuuroa!" huudahdin tylysti.
Stiles naurahti. Hänenhän pitäisi olla järkytyksestä mykkä kun ei kyennyt auttamaan!
"Kulta, olin ulkona ja tulin vasta ihan äskettäin. Etkö muka muista? Ja mikäs sinua estää sai... Ai niin", Stiles sanoi nolona. "Olen todella pahoillani, mutta voitko käsittää, teit tuon ihan itse? Kaikki meni hyvin."
Huokasin syvään ja yritin rentoutua. Stiles oli oikeassa, olihan meillä nyt pieni tyttölapsi!
"Hei... Entäs se nimi?" Stiles kysyi yllättäen hieman hiljaa.
"Huhh. Eikös me Angoraa mietitty tytölle?" muistutin.
Stiles hymyili hermostuneesti. Kyllä hän taitaa tajuta, että oli aiheuttanut paniikin. Kaikestahan päästiin eteenpäin, ei vanhaa muusia kannata kaivella, vaikka ei moisesta kauaa olekaan. Historiaa silti.
"Onpas tyttö soma. Tarkoitan, siis Angora!" Stiles naurahti jo vähän vapautuneemmin.
Hymähdin hänelle ja ehdotin, että hänkin pitäisi vauvaa hetken.
Angora piti heti isästäänkin. Stiles otti tytön varovasti syliinsä ja kohteli sitä aluksi kuin posliininukkea siirtyen pikkuhiljaa vähän varmempaan käsittelyyn keinutellen hitaasti edestakaisin käsiensä varassa pienokaista.
Lopulta hän uskalsi nostaa lapsensa korkeammalle. Stiles ei tuntunut vieläkään tajuavan olevansa isä, niin sekaisin hän oli kaikesta onnellisesta ja onnettomasta. Kaipasin jo ulkoilmaa, koska olin selvästi mökkihöperöitynyt raskausajalla ja uskalsin jättää Angoran isänsä hoivaan. Olihan jätkä käynyt läpi vaipanvaihtokurssin ja kaikki muut vauvan perustarpeiden hoitotavat.
Teki todella hyvää hengittää taas raikasta ilmaa. Kaikki tuntui vaan niin erilaiselta kuin mitä oli tottunut. Kädet osuivat löysälle vatsalle montakin kertaa, mutta siellä ei ollut ketään. Väritkin näyttivät yhtäkkiä kirkkaammilta kuin koskaan ja se jos mikä antoi lisäpuhtia kävelyretkelle. Altaiden vesi oli kirkkaampaa ja kauniimpaa kuin ennen. Lapsi todella muutti maailmaa, tai sitten se olen vain minä. Löysin aurinkotuoleilta erään tutun: Blair! Hänelle täytyisi kertoa uutiset ja kutsua ehkä kyläänkin. Viimekertainen näkeminen oli joskus pari kuukautta sitten, joten puhuttavaa olisi varmasti molemmilla. Ensimmäinen Blairin esittämä kysymys kuului, että mihin maha katosi. Hymyillen kerroin kuinka kotona odottelee rakas Angorani. Pyysin häntä käymään kakkukahveilla, mutta pohdiskellen hän esitti vastaan kysymyksen:
"Oletteko jo ostaneet leluja tytölle?"
"Juu, tosin eihän hän vielä niillä voi leikkiä, koska niissä on tukehtumisvaara", vastasin vähän ylpeästi esittäen jo kokenutta äitiä.
"Ai, no sitten voin tu... Tai siis, tietysti tulen", Blair nauroi.
Lähdimme meille päin kysellen muita kuulumisia ja naurun määrästä voisi saada vaikka palkinnon suhteutettuna matkan pituuteen, 90%.
Blairin astuessa sisään hän ehti tuskin sanoa heipat Stilesille kun hän jo ihmetteli, missä on Angoran lelukoppa. Lumoutuneena hän nosti sieltä robottilelun ja puheli sille leikkien.
"Tätä ei olla koettu aikoihin!" Blair köhisi itsekseen.
Miten tuohon nyt tuli suhtautua? Välillä Blair katseli Angoraa ja sanoi "Kiva likka!" mutta jatkoi heti leikkejään robotin kanssa. Ei tainnut kasvaa koskaan aikuiseksi.
Kaloja tutkiskellessa Blair huomasi, kuinka pimeys alkoi vähitellen nousta ja olisi siis aika lähteä kotiin. Olimme odottaneet sitä hetkeä jo, jotta Angora saisi rauhassa nukuttua ensimmäisen yönsä ilman Blairin kovaäänisiä leikkejä. Uni alkoi painaa jo omiakin silmiä.
Vauva-arjen haittapuolet tulivat vihdoin esiin. Yöllä meillä oli sovitut vuorot Stilesin kanssa siitä, kumpi menee hoitamaan Angoran. Ensimmäinen kerta osui tietysti minulle.
Hellyttävää puuhaahan se oli, mutta keskittyminen oli vaikeaa, koska olin nukkunut vasta noin kolme tuntia. Yritin helliä Angoraa mahdollisimman vähin äänin, jotta Stiles saisi nukuttua, mutta tyttö itse tuntui välillä innostuvan liikaa ja nauramaan äidillensä.
Äiti. Sekö minä nyt olen? Se tuntui niin epätodelliselta, että olisin saanut aikaan jotain noin ihanaa, mutta pientä. Oikeastaan nyt kun miettii, niin sehän on vallan suuri juttu. Koollisesti ehkä minimaalinen, mutta se mitä löytyy sisältä on valtavaa.
Sain aamulla puhelun koululta. He ilmoittivat, etten pääse sinne töihin, vaan ottivat jonkun kokeneemman. Se oli suuri pommi. Olin jotenkin olettanut, että paikka olisi minun, kun haastattelussa meni niin mallikkaasti. Henkilökunta toivotti kuitenkin onnea etsintöihin ja pyysivät yrittämään uudestaan myöhemmin.
Purin pahaa oloa Stilesiin, joka näytti kuitenkin ymmärtävän hyvin. Hänenkään ei ollut helppo päästä teatterille soittotöihin. Vasta neljännellä kerralla oli tärpännyt. Stiles ehdotti, että hakisin johonkin helpompaan työhön sitten, kun Angora pärjäisi yksinkin kotona. Kaupassa oli jatkuvasti pulaa kassoista lehden mukaan, se voisi olla minulle sopiva ainakin jonkun aikaa. Stiles elätti meitä kuitenkin riittävästi, mutta pian ei elantoakaan ollut hankittavissa, ellen lähtisi rahaa hankkimaan.
Lenkkeily oli intohimoni. Se auttaisi toivottavasti stressiin ja saisin muuta ajateltavaa kuin työt. Stiles ehti pitää Angoraakin sillä välin, kun hänellä alkaisi työt vasta viiden aikaan. Minä ehtisin varmaan vaikka koko Sunset Valleyn ympäri tuossa ajassa, jos vain halua riittäisi.
Hölkkäsin sopivassa tahdissa lähiympäristössä. En jaksanut lähteä kauemmaksi, jos vaikka eksyisin vuorille ja Stilesille tulisi työkeikkaa hieman aikaisemmin. Ilma oli kesäinen, mutta raikas. Naapurin Vita oli kasvattamassa puutarhaa, jossa näkyi kasvavan jo muutamia kukkia. Niiden kaunis ja hento tuoksu kantautui nenääni ja sai huomioni kiinnittymään. Päivä oli rauhallinen eikä tullut kuin yksi vastaantulija, vanhahko mies kävelykepin seurassa.
Angora tuudittautui uneen, kun Stiles soitteli heleää balladia vanhalla kitarallaan. Tytön vaivutessa täydelliseen uneen hän lopetti soiton tyystin. Se ei olisi kannattanut, sillä ihan hetken kuluttua Angora kiljui täyttä kurkkua.
Isä ja tytär pitivät toisistaan kovasti. Toisinaan Stilesin hellyys tehosi paremmin kuin oma, joka oli joskus todella turhauttavaa. Angora ei ollut mikään rauhallisin lapsi, mutta yllättävän helppohoitoinen. Silti hän oli huomionkipeä ja janosi sitä jatkuvasti, usein äänekkäästikin.
Palattuani lenkiltä oli aika juhlia Angoran syntymäpäiviä. Paikalla ei ollut kuin vanhemmat ja päivänsankari itse, mutta ei se tunnelmaa latistanut. Stiles odotti innolla näkevänsä uusia piirteitä tyttärestään ja pohdiskeli, tuleekohan Angora joissain asioissa paljonkin isäänsä.
Tuhiseva nyytti oli vaikea hyvästellä, mutta sieltä paljastuikin aivan toinen, suloinen tyttö joka osasi jotain muutakin kuin maata. Angora oli minun tapaan pieni pippurinen punapää. Hän oli tullut Stilesiin, kun sai luonnossa todellisia ulkoilmanautintoja. Täytyi viedä tyttö usein metsälle. Sehän on hyvä piirre, ettei kyki tietokoneella aamusta iltaan. Se ongelma oli vielä mahdoton, kun ei ollut laitteeseen varaakaan.
Sen sijaan meidän perheestä tulee terveellisiä elämäntapoja noudattava! Päätin kuntoilla ankarammin, syödä terveellisemmin mutta tarpeeksi ja käydä useammin ulkona. Toivottavasti Stiles ottaisi ideani ilolla vastaan ja olisimme koko perheen voimin terveellisiä.
Pohdiskelimme sängyllä uusia tuulia elämällemme. Mitä muuta voisimme kaivata?
"Meillä on lapsi, kiva kämppä, onnellinen parisuhde. Tarvitsemmeko vielä jotain?" pähkäilin Stilesin kanssa.
"Joo, sinulle työpaikka, enemmän rahaa, täysremontointi talollemme ja toinen la... äh, unohda", Stiles naurahti.
"Niin no, vaikeahan se on saada täydellinen elämä. Mikään ei ole oikein realistinen tavoite tässä vaiheessa. Töitä aion hankkia vasta Angoran kasvettua ja rahaa ei voi tuulesta temmata. Tarvitaan joku lottovoitto", kivahdin, mutta jäin vielä miettimään: "Mitä sinä sanoitkaan jälkimmäisenä?"
Hän naurahti kuivasti ja rykäisi monta kertaa ennen kuin vastasi.
"Ei, minä vain pilailin, mutta siis - toinen lapsi?"
Hymyilin vienosti Stilesille miettien mitä vastata. Hän yritti lisäillä, että se oli vain hullu päähänpisto, mutta hän ei vain ehkä kestäisi pettymystä.
"Eikös seuraavaa lasta kannattaisi harkita vasta, kun minä olisin työkykyinen? Kahdessa lapsessa on paljon elätettävää."
Silloin Stiles rohkaisi mielensä ja uskalsi puoltaa mielipidettänsä.
"Epäiletkö minua? Kyllä teatteristakin saa hyvää palkkaa jolla olemme eläneet tähänkin asti. Sitä paitsi pomo on vihjaissut ylennyksestä useaankin otteeseen!"
Jäin hiljaiseksi ja huokaisin luovutuksen merkiksi. Stiles tuli heti pirteämmäksi.
"Se voitaisiin hoitaa vaikka heti pois päiväjärjestyksestä."
Angora katsoi minua kirkkain silmin anellen hellyyttä. Noissa silmissä oli herkkyyttä, palavaa kirkasta lämpöä. Hänkin odotti isäänsä töistä. Mietin usein, että eikö minun seurani kelpaa. Onko Stiles todella parempi lastenhoitaja kuin minä? Minulla oli pikkusisko - huomaa mennyt aikamuoto - joka oli vain pari vuotta nuorempi. Stilesillä ei ollut lainkaan perhettä. Hänet oli sysätty kämppisten joukkoon lastenkodista. En tosin tiedä, oliko hän opetellut siellä lasten käsittelyä.
"Ei hätää rakas, isä tulee kun tulee -", puhelin hieman haikeasti. "- jos tulee"
Tänään oli täysikuu. Siihen liittyi useita hurjia legendoja, kuten ihmissusien taistoa vampyyreja vastaan ja zombit lisääntymässä. Ei sillä että uskoisin moisia hömpötyksiä, mutta jahka tällä olisi vaikutusta siihen, ettei Stiles vieläkään palannut töistä.
Olin varmasti tulossa hulluksi, sillä korviini kantautui ihmissusien ulvonta. Ehkä se oli vain susi tai sitten vain kuvittelen? Olin todella hermostunut. Entäpä jos takapihalla hyppeli zombi? Sunset Valley oli muutenkin ihmeellinen kaupunki, olihan Blairkin keiju, ellei ihan liikaa huijannut.
Aamulla heräsin sängystä yksin. Stiles ei tehnyt paluuta. Vaikka hän olisi vessassa, ei hän koskaan jättäisi sänkyään petaamatta. Se oli jo illalla mihin suuntaan sattuu. Haukottelin äänekkäästi ja hieroin vielä silmiä, mutta viereinen puoli ammotti yhä tyhjyyttään.
Aloin nyt totisesti huolestumaan. Entä jos hän vaikka pettäisi minua? Töistä jatkoille toisen naisen kotiin! Päästin toivon henkäyksen ja tuijotin tyhjyyttä. Ei tässä auttanut kuin taikausko.
Kunnes muistin erään hyvän keksinnön - kännykkä! Etsin osoitekirjasta rakkaani numeron ja painoin hitaasti vihreää luuria.
Odotin hätääntyneenä. Jokainen piippaus tuntui kestävän ikuisuuksia. Yksikin niistä sai olon vielä pelokkaammaksi. Vähitellen tunnuin jo luovuttavan ja laskin luurin pettyneenä alas. En saanut kyyneliäkään tulvimaan, koska olin liian järkyttynyt ja hädissään.
Tyynesti yritin unohtaa koko miehen ja antaa hänen palata omia aikojaan. Hain päivän lehden lueskellen juttua uusista vedenpuhdistuslaitteista, joita kaupunkiin oltiin hankkimassa vuodenvaihteessa. Lehti ei kuitenkaan saanut huoltani pois, siellä nimittäin puhuttiin ruumiista, joka olisi nähty lammen pohjalla. Ei sitten tarkemmin paikannettu. Sehän voisi olla Stiles!
Kului viikko ja ehdin jopa hiukset leikkauttaa, eikä Stilesia näkynyt vieläkään kotiin. Angora oli jo kysellyt omalla tyylillään isästään. Tyttökin alkoi jo tajuta, kun läheinen ihminen olikin poissa. Pää alkoi olla tyhjänä kaikesta. Ennen olin liiankin herkkä ja moitteet sattuivat, mutta oikeastaan niistä oli hyötyäkin. Sietämällä vahvistuin entisestään, vaikka ymmärsin sen vasta viime päivinä. Kuinka en voinut edes kyyneliä tirauttaa, vaikka tilanne oli vakava? Enää ei tarvinnut edes purra hammasta nielläkseen itkun, piti jopa pakolla saada kyynelnesteet virtaamaan. Nyt en ole onnistunut kertaakaan. Mielenkiintoista, sanon minä.
Säikähdin saadessani puhelun poliisilaitokselta. Enhän ollut edes katoamisilmoitusta tehnyt, mutta silti uskoin sen liittyvän Stilesiin. Vastasin hiljaa "Janice Turquoise" ja langan toisessa päässä ymmärrettiin selvästi minun säikähtäneen. Syntyi pitkä hiljaisuus. Kännykästä kuului välillä epätoivoista kuiskutusta, kunnes rykäisin äänekkäästi soittajan pahoitellessa taukoa.
"Olemme löytäneet läheiseltä lammelta miespuolisen henkilön ja olemme saaneet vihiä, että te olisitte liikkuneet hänen seurassaan. Tuntomerkkeinä ruskeat hiukset, tosin kasvoja ei valitettavasti saatu kuvaan, jotta voisimme löytää sieltä jotain erityistä. Miehellä on punainen ruutupaita ja vaaleat housut."
En saanut yksinkertaisesti sanaa suusta. Juuri nuo viittasivat Stilesiin. Silti silmät olivat yhä kuivat, eikä vain siksi että yritin yhä löytää pienen toivonrippeen, ettei kyseessä olisi hän. Niin, oikeastaan toista syytä en tiedäkään.
"Ymmärrän että tämä voi olla järkyttävää kuultavaa, mutta jos kävisitte edes katsomassa, tunnistatteko kyseistä miestä?" yritettiin vielä.
Mumisin ahdistuneesti ja suljin heti puhelimen. Pää heitti ikään kuin voltteja. Huimasi, päätä jyskytti. Silti oli mentävä.
Nostin Angoran syliin sanaakaan sanomatta. Tyttö itse yritti kysellä että miksi, mutta pysyin aivan tuppisuuna. Sanat saattaisivat nostattaa kyyneleet, vaikka niitä tietysti kaivattiinkin, mutta Angora ei saanut huolestua. Mitä oli edes tapahtumassa? Koko tilanne puistatti, mutta eihän se ihmekään ole.
Matka oli äärimmäisen lyhyt, mutta minuutit tuntuivat tunneilta tässä helvetissä joka mahtui pääni sisään. Innostuessani pienistä kukista ennen, nyt ne suorastaan häiritsivät askeliani. Totuus oli vain päänkäännön päässä.
_______________________________________________________________________________
Kiitokset Riikalle jolta sain idean erääseen sanontaan, joka löytyy tuolta jostain.
Mutta yleisesti tästä osasta: teksti tuntui tökkivän, varsinkin loppuvaiheessa. Alussa tekstin kirjoittaminen oli sulavaa ja helppoa, mutta muutama viimeinen kuva tuotti haasteita. Kelpuutin ne kuitenkin, koska en parempaan pystynyt. Ja tosiaan, jouduin vaihtamaan hiukset jne. koska uudelleenasensin kaikki simsit. Tässä välillä RAKASTUIN CC Magiciin ja muuta ihanaa. Ja kerrankin pidin lupauksen, joulukuun aikana ;)
Mitähän Stilesille nyt käy? Entäpä kuinka Janice selviää? Saatikka Angora? Näet sen seuraavasta osasta, jonka uskon olevan valmis tammikuussa, kuvatkin on jo valmiina!
